Kirja alkaa kahdellatoista kysymyksellä maailman tilasta. Kysymykset ovat hyvin yksinkertaisia ja koskevat niin keskeisiä asioita aikamme maailmasta, että kaiken järjen mukaan lähes jokaisen asioita seuraavan pitäisi osata niihin vastata. Suuri enemmistö vastaa kuitenkin aivan väärin, huonommin kuin olisi vastannut noppaa heittämällä.
Vain 7 % ihmisistä esimerkiksi tietää, että äärimmäinen köyhyys maailmassa on lähes puolittunut viimeisen 20 vuoden aikana. Mitään vastaavaa köyhyyden vähenemistä ei ole tapahtunut maailmanhistoriassa koskaan ennen. Onko vastaajilta jäänyt huomaamatta esimerkiksi Kiinan ja Intian huikea taloudellinen nousu? Suomalaisista tämän tiesi sentään 17 %, noppaa heittämällä oikeaan vastaukseen olisi päätynyt 33%.
Enemmistö luulee, että enemmistö maailman ihmisistä asuu köyhimmissä maissa, kun selvä enemmistö asuu keskituloisissa maissa.
Ei tiedetä, että 80 % maailman lapsista rokotetaan ainakin jotain tautia vastaan ja että tyttöjen koulunkäynti on ottanut huikeita askelia köyhemmissäkin maissa.
Ei vain tavallisella kansalla ole täysin väärää käsitystä maailman tilasta, vaan myös tutkijoilla, opettajilla, päättäjillä ja jopa Nobelin palkinnon saaneilla ja Davosiin kokoontuneilla maailman tärkeimmillä päättäjillä.
Tuntuu käsittämättömältä.
Al Gore oli sanonut Roslingille, että ilmastonmuutoksen torjuntaan ryhdytään vasta, kun ihmiset saadaan pelkäämään. Siksi on tuotettava dramaattista tietoa. Joten, mitä haittaa liian pessimistisestä maailmankuvasta sitten on? Eikö se kannusta entistä uutterampiin toimiin ongelmien ratkaisemiseksi.
Se voi tuottaa myös fatalistista pessimismiä. Jos tilanne on toivoton, ei kannata oikeastaan edes yrittää tehdä mitään.
Roslingilla on tästä esimerkki. Kun vakavaa ebola-epidemiaa vastaan taisteltaessa tuli tieto, että epidemian kasvu on taittunut laskuksi, ihmiset eivät suinkaan hylänneet toimia taudin voittamiseksi, vaan toteuttivat niitä entistä suuremmalla innolla. Olihan lopulta tulosta näkyvissä.
Jos ei ole tietoinen siitä, että viime vuosikymmeninä köyhät maat ovat vaurastuneet nopeammin kuin koskaan historian kuluessa, voi tehdä aivan vääriä johtopäätöksiä vaikkapa globalisaatiosta.
Monella on mielessä 1960-luvun kuva Afrikasta savimajoissa asuvien villi-ihmisten maanosana.
Pessimistisessä maailmankuvassa on myös jopa rasistisia piirteitä.Roslingin kysymyksiinsä saamista vastauksista voi päätellä, että ihmisten suurella enemmistöllä on mielessään 1960-luvun kouluissa annettu kuva Afrikasta savimajoissa asuvien villi-ihmisten maanosana, eikä moderneina kaupungistuvina yhteiskuntina.
Merkitystä on erityisesti sillä, että tämä vääristynyt kuva on enemmistöllä investointipankkiireista. Ohjaavathan heidän käsityksensä pääomavirtoja. Vielä 15 vuotta sitten suomalaiset yritysjohtajat pitivät Afrikkaa menetettynä maanosana, johon ei kannata investoida euroakaan. Virhearvio tuli kalliiksi myös heidän johtamilleen yrityksille.
Afganistanin kaltaiset surulliset maat ja todella pientä vähemmistöä edustava ISIS leimaavat käsitystämme islamista. Harva esimerkiksi tietää, että kun ajatollahit tulivat valtaan Iranissa, syntyvyys puolittui maassa yhdessä vuosikymmenessä. Tällaista ei ole tapahtunut muualla. Maassa on nykyisin laaja sivistynyt keskiluokka, jota länsimaat yrittävät pakotteillaan ajaa takaisin keskiajalle.
Jotkut asiat maailmassa myös ovat todella huonosti. Ne saisivat ehkä enemmän huomiotamme, ellemme luulisi kaiken muunkin olevan huonosti.
Kirjassa on myös kolmastoista kysymys ilmaston lämpenemisestä. Selvä enemmistö osasi sentään vastata oikein kysymykseen, oletetaanko ilmaston lämpenevän. Eivät kuitenkaan kaikki. Suomessakin vain 86 %.
Mistä väärä käsitys maailman tilasta johtuu?
Rosling spekuloi atavistisilla vaistoilla. Toisenlaisissa oloissa pahinta pelkäävät jäivät henkiin jatkamaan sukua, kun riskeistä piittaamattomat joutuivat pedon kitaan. Niiltä ajoiltahan meidän perimämme on
Ehkäpä yksi syy vääriin vastauksiin on siinä, että sanojan koetaan vähättelevän asioiden huonoa tilaa, jos sanoo tilanteen kuitenkin roimasti parantuneen.
Suomessa esimerkiksi syytetään tuloerojen vähättelystä, ellei sano niiden jatkuvasti kasvavan. Tosiasiassa tuloerot eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen kasvaneet oikein millään mittarilla. Sotketaan tavallaan taso ja sen muutossuunta keskenään.
Etsi syitä, älä syyllisiä
Rosling antaa hyvän neuvon etsiä ongelmiin syitä sen sijaan, että etsisi syyllisiä. Tätä ei voi liikaa painottaa.
Roslingilla on tästä riemastuttava joskin vähän propagandistinen esimerkki. Hän oli luennoillaan kertonut, että suuret lääkeyhtiöt eivät pane rahaa köyhien ihmisten tauteihin kuten malariaan ja unitautiin. Niille pitäisi antaa turpiin, oli yksi opiskelijoista sanonut.
Kenelle pitäisi, hän kysyi? Tutkijat tutkivat, mitä yrityksen johto käskee ja, yrityksen johdon on toteltava johtokuntaa. Se taas on vastuussa osakkeenomistajille, jotka ovat pääasiassa eläkeyhtiöitä ja haluavat tuottoa osakkeilleen voidakseen maksaa eläkkeitä. Pitäisikö sinun siis antaa turpiin eläkkeellä olevalle isoäidillesi?
Kaikki on kiinni yhteiskunnan pelisäännöistä. Jalkapallo muuttuisi ikäväksi peliksi, jos sen säännöissä ei kiellettäisi vastustajan puremista. Silloin ei kuitenkaan kannattaisi syyttää hampaitaan käyttävää pelaajaa, vaan sitä, joka on tehnyt pelin säännöt. Sama koskee yhteiskunnallisia pelisääntöjä.
On tietysti myös asioita, joihin on olemassa selviä syyllisiä, esimerkiksi niitä, jotka ovat rikkoneet sääntöjä. Tarvitsemme siis yhä myös esimerkiksi Haagin sotarikostuomioistuinta.
Väärien käsitysten ylläpitäminen liittyy usein poliittisiin ideologioihin. Marxilaisuuteen liittyi väite proletariaatin kurjistumisesta. Kun se ei kurjistunutkaan niin sitten Rosa Luxemburg keksi riiston lähteeksi kehitysmaat. Meillä stalinistit puhuivat ensin kurjistumisesta ja sitten suhteellisesta kurjistumisesta, mutta ei sekään 1970-luvulla toteutunut, päinvastoin.
Kehitysmaita on riistetty ja yhä riistetään, mutta länsimaiden vauraus ei perustu tähän, vaan teknologiaan ja markkinatalouteen. Vain Venäjän talous on perustunut ensisijaisesti reunamaiden ja oman väen riistoon. Arabien nostettua öljyn hintaa markkinatalous sopeutti hintasuhteet äkkiä.
Ensin Japani vaurastui teknologiaa ja markkinoita soveltamalla ja sitten sosialistisella viipeellä Kiina ja Intia. Nyt ongelmana onkin globaalin solidaarisen internationalismin toteutuminen länsimaisen proletariaatin kohdalla: missä vaiheessa joutuukaan ponnistelemaan nousevien maiden työvoiman tahtiin kun näihin asti on saanut nauttia näiden tuottamista edullisista teollisuustuotteista?
Vasemmistolainen kritiikki kohdistuu kapitalisteihin, jotka ovat rikastuneet myötävaikuttaessaan kehitysmaiden nousuun. Kapitalistin ja varsinkin oligarkin saakin nostaa kepin nokkaan, mutta onko oikein, että äitimaata hoidetaan ukrainalaisten ja thaimaalaisten voimin? Miten maan sisäinen tulonjako on hoidettava, jos kansainvälisesti ottaen kustannustaso on korkea?
Pääministerin kommenteista olen kuullut Tampereen yliopiston ummehtuneen perinnön. Toivottavasti asioita ei pyritä ratkaisemaan näennäissyyllisiä rankaisemalla, ei auta, vaikka raippaveron nostaisi sataan prosenttiin, koska rakenteet ovat mitä ovat.
Aivan eri lukunsa ovat markkinauskoiset tyyppiä “greed is good”, mutta heidän älyllisyyttään ei välitä edes arvioida. Markkinoilla on aina rajoituksensa ja rikastumista ihannoivat huomaavat olevansa kyyditettyjä.
Markkinatalouden suurin haaste tänään on hinnoitella ympäristön hyväksikäyttö kestävästi. Siihen tarvitaan poliittista rohkeutta.
Roslingia en ole vielä ollenkaan lukenut. Ilmeisesti pitäisi.
Siitä lienen joka tapauksessa valmiiksi samaa mieltä, että – ainakaan pääsääntöisesti – toivottomuus ei anna voimia vaan lamaa.
Kun taas toivon kanssa on toisinpäin.
Mikä ei tarkoita lällätiläätä.
Epäilemättä isossa kuvassa käsitykset ovat isolla yleisöllä vinkasallaan eritoten mitä kaukaisemmasta maailmankolkasta puhutaan, useimmilla ei varmaan tosiaan ole ollut tarpeita tai väyliä päivittää esim. käsityksiä Afrikasta näin esimerkkinä. Sinänsä se on ihan ymmärretävää siis, että ne asiat mitä perus/kansakoulussa opetettiin ovat jääneet elämään. Toisaalta kyllä kritiikkiä tuosta ainaisesta absoluuttisen köyhyyden rajasta on esitetty, alkaen siitä että se on naurettavan alhainen (n. 2 dollaria päivässä USA:n hintatasoon suhteutettuna), jokainen voi miettiä kuinka hyvin ihminen joka elää $60 tulotasolla kuussa Yhdysvalloissa on päässyt pois köyhyydestä. Asia ei ole lainkaan näin ruusuinen jos katsotaan köyhyyden kasvua vastaavasti vaikka 10 dollarin päivätasolla tarkasteltuna.
Toinen asia mitä voisin vähän haastaa oli tuo kommentti: “Tosiasiassa tuloerot eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen kasvaneet oikein millään mittarilla.”. Kalevi Sorsa säätiön Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 -raportissa kyllä kuvataan eriarvoisuuden kasvua suomessa. Viimeisessä 20 vuodessa varallisuuserot ovat Suomessa kasvaneet kuten myös tuloerot:
https://sorsafoundation.fi/eriarvoisuuden-tila-suomessa-2020/
Toki se median lempilapsi eli suhteellisten tuloerojen gini-kerroin toki on pysynyt aika samoissa, mutta kaikki kolme muuta mittaria kyllä kertoivat tuloerojenkin kasvusta (suhteellinen MLD, Absoluuttinen MLD, Absoluuttinen Gini). Täten neljästä raportin käyttämästä mittarista kolmella tuloerot olivat tosiaan kasvaneet viimeisessä 20 vuodessa, ja yhdessä pysyneet about samana.
Karrikoidusti voikin sanoa että vain oikeistopoliitikko, mediamies tai taloustieteilijä voi pokkana väittää että kun köyhä tuplaa vähät tulonsa ja rikas suuret tulonsa, etteivät tuloerot olisi kasvaneet. Varsinkin kun samaan aikaan esim. vuokrat ovat nousseet rakettimaisesti kuten myös esim. liikkumisen ja energian hinnat, eli köyhemmän ostovoima on kasvusta huolimatta voinut käytännössä supistua näennäisestä tulojen kasvusta huolimatta sillä köyhemmillä tälläiset peruselämisen kustannukset vievät suuren osan tuloista.
Muutenkin ihmeellistä miten eriarvoisuus typistetään aina tuloeroihin ja siihen lempilapseen eli suhteelliseen giniin, kannattaisi miettiä niitä varallisuuserojakin välissä. Esim tässä ihan hyvä kirjoitus aiheesta:
https://veropolitiikka.blog/2017/10/18/gini-kerroin-aliarvioi-eriarvoisuutta/
Muutenkin rajaus 20 vuoteen vaikuttaa hyvin tarkoitushakuiselta. Jos tarkastelujaksoksi otettaisiinkin 30 vuotta niin tuloerot olisivat merkittävästi kasvaneet myös suhteellisen ginikertoimen osalta.
Eritoten kun varallisuus on keino paitsi saada tuloja, on se erityisesti keino välttää menoja, mistä tietenkin vuokra/omistusasuminen on selkein ja yleisin esimerkki.
Mutta, aihe alkaa laajentua yli järkevän kommentin pituuden. Pointtini oli kuitenkin että kannattaa pitää ne kritiikkilasit päässä näissä ylitiömäisissä positiivisuuspuheissakin, kuten myös yltiömäisissä negatiivisuuspuheissakin. Molemmissa on varmasti osa totuutta mukana, ja totuus on yleensä sielä jossain välimaastoissa.
Absoluuttisten tuloerojen mittaaminen on vähän pöhkö verrattuna suhteellisiin. Silloinhan 1930-luku olisi ollut suoranainen tasa-arvon onnela nykyaikaan verrattuna, vaikka yhteiskunnalliset erot olivat valtavia.
Osmo Soininvaara: En kannatakaan yhden huonon mittarin vaihtamista toiseen huonoon mittariin. Vaikkakin tieten esim. MLD:n käytön Ginin sijasta olisi jo pieni edistysaskel. Mutta jatkuva puhe tuloeroista ja senkin typistämisestä suhteelliseen giniin nyt jokatapauksessa on mielestäni syytä jo lopettaa. Jos halutaan puhua Suomen taloudellisesta eriarvoisuuskehityksestä, voi lähteä analysoimaan vaikka kotitalouksia vaikka tulokymmenyksin, ja analysoida onko kyseisen kymmenyksen taloudellinen tilanne parantunut 20v aikana. Typistäminen yhteen nuijankopautukseen “tuloerot on lisääntyneet”, “tuloerot eivät ole lisääntyneet” piilottavat todelliset ongelmat ja lakaisevat ne pois keskusteluista.
Oikein hyvä muistutus sekä todellisuudesta että sen muuttamisen strategioista.
Mutta tuo lopun päättely syyllisyyden ketjuttamisesta ei minusta toimi. Sen logiikan mukaan poliitikkojakaan ei saisi vaatia tilille mistään, vaan syylliseksi osoittautuisi se sama isoäiti tai kuka tahansa meistä.
Kun valta delegoituu jollekin, sillä vallan saajalla on vastuu sen käytöstä, sillä delegoijalla vasta toissijaisesti.
Äääritapaus on esimerkin eläkkeen saaja, joka on täysin voimaton päätettäessä eläkeyhtiön toimista. Hänellä ei ole äänivaltaa missään portaassa, eikä hän voi edes vaihtaa yhtiötä.